Paikallisen itsehallinnon pohdintaa

Sipilän hallitus tavoitteli Suomeen itsehallinnollista maakuntasasoa. Uudistus kariutui erilaisten perustuslaillisten ja poliittisten ongelmien vuoksi. Kansalainen tuskin pysyi ideoiden perässä eikä oppositiokaan esittänyt mitään ymmärrettävää vaihtoehtoa.

Tarkastelen liitteenä olevassa esseessä erilaisia mahdollisuuksia järjestää paikallinen itsehallinto. Siihen liittyy lukuisia ristiriitaisia tavoitteita, minkä vuoksi millään rationaalisella optimoinnilla ei päästä mihinkään yksikäsitteiseen malliin.

Varovasti tukisin mallia, jossa maa jaetaan kahdentasoisiin itsehallintoyksiköihin

  • Infrakunnat huolehtivat paikallisesta infrastruktuurista (kiinteistö-, kaavoitus- ja ympäristötoimi, vapaa-ajan palvelut, liikenneverkot ja -asemat, elinkeinojen edellytykset) sekä oppivelvollisuuskoulutuksesta (jota laajentaisin). Infrakuntaan liitetään kaikki samaan yhtenäiseen taajama-alueeseen kuuluvat alueet. Taajama-alueiden ulkopuoliset alueet tarkastellaan erikseen.
  • Suprakunnat huolehtivat sosiaali- ja tervystoimesta. Ne voivat olla nykyisiä sairaanhoitopiirejä suurempia tai pienempiä, mikä sitten optimaalisimmaksi kooksi katsotaan. Muita soteen liittymättömiä tehtäviä niille ei annettaisi.

Näiden lopullisiin nimiin en ota kantaa.

Muut tehtävät sovitaan tapauskohtaisesti tai jätetään valtiolle.

Valtakunnallisesti ei tarvitse noudattaa samanlaista tehtäväjakoa, vaan tehtäväkenttää, työnjakoa ja hallintomallia voidaan säätää alueen perinteiden ja ominaispiirteiden mukaan. Erityistapauksissa – lähinnä metropolialueella – supra- ja infrakunnat saavat yhdistyä, jos se parhaaksi katsotaan.

Kuntien määrä ja rajat pitää määrittää tutkimuksen perustella optimaalisesti eikä mielikuvien perustella. Siksi en piirrä uutta karttaa tähän. Nykyiset rajat menevät joka tapauksessa uusiksi. Jos se häiritsee säätiedotuksia tai matkailun markkinointia, voidaan muodostaa puolivirallisia sääalueita ja matkailualueita, jotka eivät tarvitse virallista hallintoa.

Jokaisella itsenäisesti menoista päättävällä vaaleilla valittavalla elimellä tulee olla myös oikeus päättää tuloista eli veroista ja maksuista. Veroista voi päättää vain demokraattisesti valittu toimielin ellei verotuspäätöstä alisteta kansanäänestykseen. Valtion tulee kuitenkin (voimassa olevan perustuslain mukaan) turvata jokaiselle alueelle riittävät ja tasapuoliset resurssit sosiaali- ja terveydenhoidon sekä oppivelvollisuusopetuksen toteuttamiseksi niiden vauraudesta riippumatta, mikä vaatii valtion viimekätistä rahoitusta tai muita rahansiirtoja. Jos sellaista ei voida järkevästi toteuttaa, pitää koko sosiaali- ja terveystoimi ottaa valtiolle, mikä mahdollistaa sosiaalisten tulonsiirtojen integroinnin samaan hallintoon.

En pohdi tarkemmin muuta sote-uudistusta, kuten valinnanvapautta, kilpailuttamista ja yksityistämistä. Sanon kuitenkin, että suhtaudun niihin hyvin kriittisesti ja pidän tehokkaimpana ja varmimpana yksinkertaista järjestelmää, jossa soten vastuutaho (suprakunta) toimii myös tuottajana, mikä integroi hoitoketjun.

Tarkemmin pohdin tätä esseessäni
kaupungit.pdf

(31.3.2019)